Chasing Leprechauns: And the story begins..

Hello!

Täällä sitä nyt ollaan, Dublinissa! Oltu oikeastaan jo kaksi päivää. Ja kuten arvata saattaa, oon ollut hukassa senkin edestä. Vielä yhtäkään leprechaunia ei oo toistaseks tullut vastaan, mutta muiden Irkkulan asukkaiden kanssa oon jo päässyt kommunikoimaan ja pari muuta vaihtariakin oon jo tavannut.

Lähtöpäivän aamiainen lentokentällä. Oli meinaan hiton kallis leipä.

Oon siis nyt aluksi asunut suomalais-irlantilaisissa merkeissä perhetutun/siskon kaverin ja hänen miehensä luona, mikä on ollut aika hyvä juttu. Eikä vähiten siksi, että kaikki hostellit ovat aivan täyteen buukattuja. On ihan hyvä saada sisäpiirin tietoa esimerkiks Dublinin eri alueista, asunnon hankinnassa huomioitavista asioista, Dublinissa kulkemisesta ja muista käytännön jutuista ihmisiltä, jotka ovat asuneet täällä jo hyvän aikaa ja oikeasti tietävät asioista. Lisäks on ollut kieltämättä ihan kiva totutella irlantilaisten tapaan puhua (pariskunnan mies on irlantilainen), vaikka kyseisen herran puhetapa on melko selkeä – tai ainakin yksi selkeimmistä, joita olen täällä kuullut.

Myös irlantilainen liittymä ja leapcard, eli irlantilainen matkakorti, on jo vihitty mun käyttööni – jei! Leapcard on täällä siinä mielessä hyödyllinen hankinta, että lataamalla sille rahaa kertamaksut ovat hieman pienempiä kuin ilman leapcardia. Kyseisellä kortilla voi maksaa matkojaan niin bussissa, ratikassa kuin junassakin, eli toimintaperiaate on melko samanlainen kuin Suomessa esimerkiksi Helsingissä HSL:n korteissa. Kuitenkin joitain erojakin on: esimerkiksi matkustettaessa ratikalla lippu leimataan lähtö- ja poistumispysäkeillä. Suurempi ero kuitenkin löytynee bussien toiminnasta. Bussilla matkustettaessa matkan hinta määräytyy sen mukaan, kuinka monta ”stagea” matka sisältää. Mikäli matkan pituus on yli 13 stagea, lippu lätkäistään keltaista pömpeliä vasten, jolloin kortilta veloitetaan matkan summa – mikäli pituus on alle 13 stagea, kerrotaan määränpää kuskille, joka veloittaa kortilta oikean summan. Mulle ei oo vielä oikein selvinnyt, mitä nää staget on. Koitin googlailla ja hämmennyin vaan lisää. Joten jos joku tietää, saa sivistää.

Leapcard ja pay as you go -liittymä, tuttavallisemmin prepaid
- mahdollistaa liikkumisen keskustaan ja puhelimen käytön ilman jatkuvaa wi-fin etsintää.
Niin sanottu win-win -paketti tällä hetkellä meikälle.

Voisin myös kertoa hieman siitä, miten hukassa täällä voi ihminen olla. Eilen onnistuin eksymään kauppareissulta palatessani suoralla tiellä (kyllä, se on mahdollista). Matkalla oli yksi tienhaara, ja voitte arvata, käännyinkö sinne. No totta kai käännyin. Lopulta parinkymmenen minuutin mittaisen vaeltamisen jälkeen löysin takaisin oikealle tielle ja pääsin majapaikkaani. Lisäksi seisoin bussipysäkillä ja tuijotin väärään suuntaan useamman minuutin, kunnes muistin, että liikenne kulkee vasemmalla puolella. Hienosti meni. Liittymän avaaminen sentään sujui suuremmitta sähellyksittä, mitä nyt soitin liittymän avausnumeroon n. 5 kertaa ja lähetin tekstiviestin saadakseni netin käyttöön sellaisen 7 kertaa. Mutta oh well, onnistuipa kuitenkin.

All in all, ainakin toistaiseksi Dublin on ollut ihana paikka. Ihmiset ovat todella ystävällisiä, auttavaisia ja kohteliaita, täällä on paljon värikkäitä ovia taloissa, ilma on toistaiseksi ollut lämmin ja aurinkoinen (pitää koputtaa puuta), ja eilen kaupan myyjä puhutteli mua ekaa kertaa sanoilla ”my love”. Aikamoista. Kaljaa en oo vielä päässyt suuremmin maistelemaan, mutta eiköhän sekin hyvältä maistu.