Time travelling - once upon a time, not so long ago..

Tjänare! 

Edellistä kirjotuskerrasta on vierähtänyt taas muutama viikko, joten on ehkä ihan aiheellista katsoa, mitä oon tällä välin puuhaillut. Joten, tervetuloa aikamatkalle parin viikon takaisesta viikonlopusta tähän päivään.

Let the pictures speak once again!

Tähän väliin etukäteisvarotus: 

Eli, aloitetaanpa sieltä parin viikon takaa.

Mun porukat tuli tosiaan käymään viikonloppureissulla Dublinissa pari viikkoo sitten, ja käytiin tsekkaamassa paikallisia nähtävyyksiä. Kelit ei suosinut mitenkään ihan liialti (olin toki vaan koko syksyn hehkuttanu miten ihanat ilmat täällä on ollu, niin lämmintä, ei tuule ja aurinko paistaa - ja sitten sitä vettä tulee kaatamalla, on kylmä ja tuulee niin pirusti). Vein heidät siis lauantain ratoksi Henry Streetille, shoppailukadulle. Voitte kuvitella iskän riemun. Tässä kuva kuitenkin Henry Streetin jouluvaloista, jotka on aikas kivat :)

Ja jouluvalojen ihailu jatku Henry Streetillä sijaitsevassa ostoskeskusessa, jossa oli oikein pingviinien joulumaa kuvattuna, ja Grafton Streetillä, jossa oli noi kivat tähtikoristeet. Brace yourselves, Christmas is coming!

Ja sunnuntaina vanhempien ollessa Dublinissa mikäs sen parempaa kun suunnata yhteen Dublinin nähtävyyksistä, Guinness Storehouseen!

Tässä pyhää vettä, nimittäin Guinnessin tekovettä. Tuskin oikeesti, mut niin siellä väitettiin. Kuulemma kyseinen vesi tulee vuorilta. En tiedä mistä se tulee, mutta kyllä siitä aika hyvää kaljaa saa ilmiselvästi tehtyä. Tää vesiputouslampi toimi myös toivomuslähteenä: sinne jos ois menny kolikkoja kerään niin kyllä sieltä varmaan muutama euro ois irronnu.

Ja tässä vuorostaan Guinness-mainoksia. Alla hieman hämmentävä mainoskikka Guinnessilta...

...nimittäin The Whilsting Oyster. Siinä se vihelteli ihan nätisti.

"Woman without a man is like a fish without a bicycle."

 Guinness Storehousen ylimmän kerroksen baarista ei ollut mitkään ihan huonot näkymät. Tähän oli kyl aika hyvä päättää kierros siellä!

 Ja jouluvalojen ihastelu jatkui, nimittäin St.Stephen's Greenin ostoskeskuksessa ja tolla yhdellä kadulla, josta kuljen melkein joka päivä mutten ikinä muista sen nimee. Mut hienon näkönen sekin on joka tapauksessa.

 Porukoiden lähdettyä oon hengailun lomassa oon myös välillä käynyt koululla pyörähtämässä. Kyseisen otoksen aikaan olin kuolla väsyyn koska eka luento ysiltä, mutta toi auringonpaiste pelasti paljon :)

 Ja tässä minä jälleen opiskelunaamalla ja -tyylillä. Näytän tältä oikeesti tällä hetkellä n.90% ajasta. Tai en ihan: tässä mulla on sentään meikkiä.

Sen lisäks et hengaillu vanhempien kanssa, käyny ihastelemassa jouluvaloja ja välillä pyörähtäny koulussa, oon myös junaillut...

...enkä ihan mihin vaan, vaan Traleehen tämän tytsykän luo! Tää tais olla ainoo julkasukelponen kuva kyseiseltä illalta, muut oli...no, sanotaanko mielenkiintoisia.

Ja tässä jonkin Traleelaisen pubin seinämaalauksia, joita oli turistina tietty pakko kuvailla...

 ...samoin kuin näitä jouluvaloja ja tota katua. No mut, kattokaa nyt, onhan toi katu nyt vaan niiiin söpö! 

 Traleesta palattuani oon ehtinyt ihailla jouluvaloja niin Grafton Streetillä kun meidän läheisellä huoltoasemalla. Lisäks oon käynyt hermoja rauhottavilla kävelyillä mun lempparipaikassa, josta taas jälleen yks kuva tässä alla.

En tiedä oonko koskaan kävelly täällä mestassa ottamatta vähintään yhtä kuvaa. Mut tää on vaan niin ❤ 

  Tosiaan, pääasiallisesti aika täällä kuluu tällä hetkellä kouluhommien parissa - mä aina kuvittelin ennen ettei vaihdossa tarvi tehdä mitään koulun eteen mutta olin vähän väärässä, terkuin nyt tehny kuukauden päivät useemman tunnin päivässä esseitä ja vielä on neljä jäljellä ennen deadlineja, jotka on joulukuun 17. 

  Musta tuntuu jotenkin absurdilta, että mun vaihtoajasta on jäljellä oikeesti enää vähän päälle 20 päivää. Tässä on vierähtänyt melkein jo kolme kuukautta, vaikka voisin vannoa saapuneeni tänne vasta kolme viikkoo sitten. En oo varmaan koskaan ennen kokenut mitään näin hujauksessa ohimenevää ajanjaksoo. Oudointa on, että mä muistan jokasen viikon ja pystyn oikeesti identifioimaan jokasen viikonlopun - muistan mitä oon tehny millonkin, kenen kanssa ja missä. Siks tää varmaan tuntuukin niin lyhyeltä: niin pieneen aikaan on mahtunut niin paljon uusia paikkoja, ihmisiä ja tekemistä. Joka viikko on ollut jotain mitä odottaa. Joka päivä saa elää jotain, mitä tietää odottaneensa: täällä asumista. 

Omalla tavallaan olo on aika haikee kun ajattelen Suomeen palaamista. Vaikka onkin aivan ihanaa nähdä taas niitä itselle rakkaita ihmisiä, on haikeeta jättää tää paikka. Tästä on tullut mulle kuitenkin aika tärkee ja rakas kaupunki, ja oon oppinut täällä ihan uskomattomasti. Niistä myöhemmässä kirjoituksessa.

Mutta, nyt on vielä kolme viikkoo jäljellä, ja mä aion ottaa niistä kaiken irti - vaikka mulla onkin kouluhommia, nautin sit niistä maailman arkisimmista jutuista, kuten kävelyistä, kaupassa käynnistä ja LUAS-matkoista. Ja eiköhän tässä välillä tuu kotookin poistuttua, ainakin toivottavasti.

Pusuja Suomeen!

Verna

Cultural differences - real life Finnish Nightmares

Mä myönnän sen: syön välillä spagettia pelkän ketsupin kanssa. Kun näin tapahtuu, teen sen yleensä neljän ja kuuden välillä, joskus jopa vähän aiemmin. Sen jälkeen nakkaan suuhuni purkan ja pureskelen sen avulla hammaspeikot kauas pois. Kuulostaako ihan perussetiltä (okei, pelkkää spagettia ja ketsuppia lukuunottamatta)? Musta nimittäin kuulosti, kunnes tulin tänne. Ja sain osakseni kauhistelua mulle aivan tavallisista kellonajoista ja tavoista. Syyhän sille oli sangen yksinkertainen: ne aina yhtä jännät ja ah, niin ihanat kulttuurierot. Seuraavaksi siis vähän kulttuurieroista joita oon huomannut täällä eri maiden edustajien välillä.

Mun spagetinsyöminen ketsupin kanssa aiheutti italiaisessa kaverissani järkytyksen. Mutta se järkytys oli pientä siihen verrattuna, miten järkyttyneitä ilmeitä näin kun kerroin, että tavallisimmin (ainakin mun tuntemieni ihmisten keskuudessa) päivällinen syödään neljän ja kuuden välillä. Useissa muissa maissa – siis muissakin kuin pelkissä Etelä-Euroopan maissa – päivällisaika sijoittuu ilmeisesti johonkin seitsemän ja yhdeksän välille. Mun kämppikset kyselivät, miten me pärjätään sillä iltaan asti. Selitin heille, että vielä yleensä illalla ihmiset syövät jotain pientä, mutta pääruoka on tapana syödä useimmissa perheissä neljän ja kuuden välillä. Sain tän seurauksena vieläkin hämmentyneitä katseita ja toteamuksen ’’mä en ikinä vois syödä niin aikaisin’’. Saatoin tosin itse katsoa kaveriani lähes yhtä pyörein silmin, kun hän kertoi, että hänellä on tapana lounaan ja illallisen välissä yleensä syödä ehkä keksi teen kanssa.

On myös toinen ruokaan liittyvä ero, josta täytyy mainita. Oon jo aiemmin (täällä: http://chasingleprechauns.blogspot.ie/2015/10/foodie-goodie-groceries.html) ilmaissut hämmennykseni siitä, että kaupoissa ”snacks” hyllyltä voi löytää suklaapatukoita, sipsiä ja muita makeita ja suolaisia, ei-niin-terveellisiä herkkuja. Lisää hämmennystä mussa on herättänyt se, että melko monilla makeet ja suolaiset herkut kuuluu ihan arkiruokaan muissakin maissa.
Oltiin ekaa aamua meidän uudessa kämpässä, ja päätettiin toisen kämppikseni kanssa mennä läheiseen kauppaan hankkimaan aamupalatarpeita. Siellä pyöriessämme todettiin, että hei, varmaan kolmaskin meistä haluais jotain. Kysyttiin tältä kolmannelta viestillä, mitä hän haluaa. Leipää. Ostettiin sitten hänelle kyseistä tuotetta, ja tajuttiin, että varmaan siihen päällekin tarvitsisi jotain. Uutta viestiä kehiin. Tällä kertaa vastausta ei sitten kuulunutkaan, ja alettiin pohtia, mitä itse laitettaisiin. Kerroin, että Suomessa aika tavallisesti syödään leivän päällä voita, juustoa ja jotakin leikkelettä. Ranskalainen kämppikseni taas kertoi tottuneensa syömään Nutellaa tai jotain vastaavaa levitettä leipänsä päällä, mutta arveli hollantilaisten tapojen olevan lähempänä meidän kuin ranskalaisten tapoja. Väärin arvattu. Päästyämme kotiin ja iskettyämme juustopaketin hollantilaisen kämppikseni käteen hän totesi, että on tottunut syömään leivällään yleensä maapähkinävoita ja suklaalevitettä. Maapähkinävoin vielä jotenkin ymmärrän, mut suklaalevitettä? Päivittäin? Toki, onhan se hyvää, en mä sitä kiellä - itse vain lasken erityisesti suklaalevitteen herkuksi, jota voi syödä joskus, mutta ei kyllä joka päivä. Mä olisin varmaan sellainen sadan kilon keijukainen jos suklaalevitettä latoisin leipäni päälle. Mut ilmeisesti tämä tapa on yleisempi kun oon luullut. Siis suklaalevitteen käyttö, ei sadan kilon keijukaisuus. 

Okei, onhan se hyvää, se on myönnettävä.

Kuva täältä: http://www.quickmeme.com/meme/3ou1fe

Ruuasta puheenollen, täällä kuulee myös säännöllisesti kauhistelua hintatasosta kaupassa. Mulle hintataso on melko lailla normaali, jotkin jutut ovat täällä jopa halvempia kuin Suomessa, mutta monille kansallisuuksille on tuntunut tulevan järkytyksenä että esimerkiksi liha voi maksaa 4 euroa paketti ja viini ei olekaan 3 euroa (sitä kateuden määrää kun mun ranskalainen kämppis lähti käymään kotona ja laitto kuvan jossa viinin hintana näky 3,25€. Harkitsin hetken aikaa kamojen pakkaamista ja muuttoo patongin, viinin ja juustojen luvattuun maahan). Toki myös päinvastaisia kokemuksia on: juttelin just viikonloppuna yhden sveitsiläisen tytön kanssa, joka kertoi, että Sveitsissä hintataso kaupassa on melko samaa kuin täällä, mutta esimerkiksi baariin sisäänpääsy voi kustantaa jopa 25-30€. Eroja hintatasoissa eri maiden välillä tuntuu olevan oikeastaan kaikessa: mä oon saanut osakseni järkyttyneitä ilmeitä kertoessani Suomen vuokratasosta (joka on onneks sentään vähän matalampi kun Dublinissa, muuten oisin varmaan koditon) ja lentolippujen hinnoista Suomeen. Esimerkiksi kämppikseni sai tosiaan lennot eestaas kotikaupunkiinsa Ranskaan halvalla - muistaakseni hinta oli n.50 euroa tai alle. Oikeastaan Suomi tuntuu olevan ainoita maita, jonne lentäminen Dublinista on oikeasti hintavaa. Juttelin norjalaisen tytön kanssa, joka kertoi lentävänsä Osloon kotona käymään, ja hintaa matkalle kertyi muistaakseni taas n.50-60€. Ei mee nallekarkit, tai tässä tapauksessa lentojen hinnat, aina tasan. Toki vuokrien, ruuan ja muiden hintaerot ovat suhteessa kunkin maan keskipalkkaan ja lentojen kohdalla eron taitavat aiheuttaa halpalentoyhtiöt, mutta silti kyllä välillä mietin, että joskus olisi kiva jos meilläkin olis halpaa viiniä ja halpalentoyhtiöitä.

Tääkin herra, Joseph Ducreux, oli ranskalainen. Viini oli halpaa jo 1700-luvulla?

Kuva täältä: https://www.pinterest.com/pin/259942209713035239/

Kosketuskulttuuri on myös useissa maissa täysin erilainen kuin Suomessa. Ja se jos mikä saa välillä vaivaantuneeksi. Vaikka mä oon käynyt hei TYKin, Tampereen lukioista varmaan kontaktia ottavimman ja omia rajoja vähiten vaalivan – mun jos jonkun pitäis olla halailijatyyppi ja muiden kosketuksiin ja läheiseen kontaktiin tottunut ex-lukiolainen! Mutta kun ei se ihan oo toiminutkaan niin. Tässä pari esimerkkiä.
Juttelin kerran mun italiaisen kaverin kanssa. Istuttiin vierekkäisillä tuoleilla, naurettiin jollekkin jutulle ja yhtäkkiä italialainen kaverini koskettaa mun reittä. Siinä tuli vähän sellanen fiilis että wouwouwouuuuu way too close, vaikka hänelle se oli vaan täysin normaalia, interaktioon kuuluvaa koskettamista.
Myös ranskalaisten tapa tervehtiä aiheutti mussa varsinkin aluksi vähän ristiriitasia fiiliksiä. Tapasin siis mun kämppiksen kavereita toista kertaa, eli oltiin jo esitelty itsemme, ja heistä ensimmäisenä tietysti mua tervehtimään saapui poika – joka myös hämmentyi aivan totaalisesti, ja kysyi sitten, miten sen pitäis mua tervehtiä. Pikaisen aivojen raksutuksen jälkeen päätin, että voidaan vaikka kätellä, koska suomalaisena mulle halaaminenkin tuntu oudolta ajatukselta (olin ollut täällä siis alle viikon) – ja myöhemmin sain tietää, että ranskalaisille kättely, kun tunnetaan, on hieman epäkohteliasta ja todella formaali käyttäytymisen muoto. Shit. Ollaan vielä sen tyypin kanssa kyllä ihan väleissä, eli en ilmeisesti loukannut ainakaan liian pahasti. Ois vaan ollut ihan kiva tietää näistä jutuista ennen tollaseen tilanteeseen joutumista.
(Tässä varsin osuva Finnish Nightmaresin ruutu: http://finnishnightmares.blogspot.ie/2015/10/greetings.html) 

Onneks Halloweenia sentään juhlitaan joka paikassa about samalla tavalla.
Ei tarvinnu aiheuttaa ainakaan ihan niin paljoo hämmennystä kadulla.

Kuten arvata saattaa, myös Suomessa esiintyvät lämpötilat (erityisesti talvella) on herättäneet järkytystä. Kun kerroin ekaa kertaa, että Suomessa lämpötilat tippuvat kylmimmillään -30 asteeseen Tampereella, sain osakseni ihmetystä, miten olen vielä hengissä. Välillä joku sanoo, että täällä on kylmä, mulle nää ilmat tuntuu pääasiallisesti Suomen kesän kylmimmiltä päiviltä. Täällä on useimmiten lämpöö 14-16 astetta ja nyt vasta viime päivinä on alkanu tuulla. Myös suhde lumeen on erityisesti Irlannissa vähän erilainen kuin Suomessa. Jos täällä tippuu taivaalta sitä ihmeellistä, valkeaa ainetta, kaikki pysähtyy. Oikeasti. Koulut suljetaan eikä mikään liiku mihinkään. Näin oon ainakin kuullut. 

Tällainen olo mulla on välillä kuunnellessa jotain, joka sanoo täällä olevan kylmä.
Kuva täältä; http://www.findmemes.com/snow-memes-funny

Täytyy kyllä sanoa, että täällä on myös oppinut, miten hyvin Suomessa loppujen lopuksi on asiat. Tiedän, että on aikamoinen cliché vaihto-opiskelijalta sanoo niin, mutta täällä sen oikeastaan vasta tajuaa: pitää mennä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Täällä oon varmaan ollut ylpeämpi suomalaisuudestani kun koskaan aikaisemmin. Oon saanut useampaan otteeseen kuulla kehuja Suomesta – siitä, kuinka kaunis (uskokaa tai älkää, näin oon kuullut), hyvän koulutusjärjestelmän omaava ja hyvämaineinen oma kotimaani on. 

Liittyen koulutukseen yksi eroista, jotka täällä on säännöllisesti tullut keskusteluissa vastaan, on korkeakouluun sisäänpääsyssä. Useissa muissa maissa korkeakouluun pääsee oikeastaan kun vaan hakee, ja monissa maissa on myös yksityisiä oppilaitoksia. Kun selitin kämppiksilleni, että Suomessa on joitakin aloja, joita on hankala päästä lukemaan yliopistoon – näissä muun muassa laki, kauppatieteet, psykologia, lääketiede ja media-alan opinnot – mua katsottiin hyvin hämmentyneesti. Tän informaation jälkeen multa kysyttiin, että mitäs ihmiset sitten tekevät siinä välillä, kun eivät opiskele. Muissa maissa on siis melko tyypillistä, että yliopistoon mennään jo 18-vuotiaana. Esimerkiksi Ranskassa melkein kaikki hakijat pääsevät tietylle alalle sisään, mutta heitä karsitaan vuosien mittaan – jos he eivät menesty tarpeeksi hyvin koulussa, he tippuvat opinnoista pois. Eräs saksalainen kaverini taas kertoi, että ainakin heidän yliopistossaan psykologian opiskelijoista kaikki eivät pääse maisterivaiheeseen, vaan opiskelijoita karsitaan kandidaattivaiheen jälkeen pois.
Tää oli mulle aikamoinen hämmennys, koska mä en todellakaan ollut perehtynyt eri maiden koulutuskäytänteisiin. Musta olis kamalaa joutua karsituks esimerkiks toisena tai kolmantena vuonna – vaikka yliopistoon pääsy vaatikin monta eriväristä kuulakärkikynää (pääsykoekirja liittyen tilastomatikkaan näytti lähinnä sateenkaarelta kaiken sen alleviivauksen ja ympyröinnin ja laatikoinnin seurauksena), monta yksinäistä lukutuntia, pep-talkkien pitämistä itselleni ja myös kyyneleitä, ainakin mä oon saanut opinto-oikeuden maisterivaiheeseenkin jo nyt ja tiedän valmistuvani joskus oikeasti laillistetuksi psykologiksi (ellei kymmenen vuoden raja tuu vastaan).
Lisäks oikeastaan kaikissa maissa (kai?), joiden kansalaisten kanssa olen jutellut, opiskelu korkeakoulussa maksaa. Siksi täällä onkin saanut olla aika ylpeä siitä, että meillä korkeakoulutus on maksutonta. Tämä onkin herättänyt monissa melkeinpä yhtä suurta hämmennystä kuin tieto siitä, että me saadaan opintotukea. Kun koittaa selittää, miten se ei riitä monilla pääkaupunkiseudulla edes vuokraan, tulee oikeastaan vähän tyhmä olo - muun maalaisille tuntuu välillä olevan täysin käsittämätöntä, että me saadaan valtiolta rahaa opiskellessa. Siinä tajuaa, miten onnekas oikeastaan sit lopulta on.

Pakko vielä mainita, että Suomessa kodittomien määrä on ainakin silmämääräisesti vähäisempi kuin täällä. Täällä on siis ihan tavallisen näkösiä, kolmi-nelikymppisiäkin ihmisiä asunnottomina, kerjäämässä rahaa kadulla ja nukkumassa muun muassa Grafton Streetilla. Vaikka Suomen sosiaaliturvajärjestelmää siis välillä parjataankin, meillä on oikeesti asiat ihan kohtuu hyvin.

Näitä kulttuurieroja vois pohtia vaikka loputtomiin, ja tässä oli vaan osa omistakin kokemuksista. Joka maassa on varmasti omat hyvät ja huonot puolensa ja tapoja vähintään yhtä monta kun kansalaisia. Esimerkiks ranskalaiset kertoivat, että jopa kyseisen maan sisällä poskipusujen aloituspuoli vaihtelee. Kuulemma tää voi johtaa välillä vähän kiusallisiin tilanteisiin, kun eri paikoista kotoisin olevat tyypit suuntaa päänsä ja huulensa samalle puolelle – ja päätyy melkein suutelemaan. Joten, ei kannata yleistää. Paitsi välillä. Ihan vähäsen vaan.

Joulu(valot) saapuu ♥

Terkkuja kotiin! 

xoxo, Verna

PS. ollaan yli puolivälin! Hullua, vastahan mä tulin tänne.
PPS. bongasin täältä jo ekan joulukuusen. Joulu tulee!