What have I learned in Ireland?

This question has been on my mind lately. As my time in Dublin is running out I've started thinking about this whole experience. What have I learned? What am I going to miss?

When I was booking my flights last summer I didn't have any idea what was coming ahead of me. Nor did I have any idea of it when I was answering my nowadays roommate's Facebook-message in the Erasmus-group last August. But oh boy if only I had kown how many great experiences I would be having in future months.

To start, I've visited places I didn't have any idea even existed but as I've traveled the need of seeing more has grown in me. I've been constantly amazed how lucky I am to spend time in such a beautiful place and to meet all these wonderful people. I've been taking more pictures than probably ever before (seriously, I've been taking them everywhere - in a train, while being at a run, at parties, when walking home…the list could just go on and on). I've had tears in my eyes, I've been crying but then I've always smiled. And that I've done a lot. I've been terrified of places I've been (mostly how high I am) and at the same time I've been gasping my breath for how amazing that place has been. I've been climbing up hills and stairs that have felt never ending - but every time I've gotten up I've realized the whole I-will-never-walk-any-hills/stairs-ever-again -feeling has been totally worth it.

Some of the amazing places I've been to. Most of the landscapes and places to see in Dublin and in Ireland have made me gasp my breath and smile because of their beauty.

The experiences I've had here are actually beyond great. I've gotten to meet some of the most amazing people with whom I hope I'll stay in touch and see later in life also. I've shared a house with two girls who were first complete strangers to me but now I feel happy I've gotten to know them both. I've met people from different places who might have nothing else in common but their genuine openness and kindness towards other people. And these people have taught me so much about other cultures and countries, but most important things I've learned from these people are lessons about attitudes and life. I've done things with these people I never thought I would do in my life – for example, I’ve seen a rugby world-cup game between Italy and France, eaten French and Italian food cooked by French and Italian people elsewhere than in a restaurant, and gone to Octoberfest in Dublin. I've had so much fun and fantastic moments with you guys. Besides laughter there has also been deeper conversations and occasional tears. I’m so grateful of how genuinely nice and open everyone has been. You are amazing. Every single one of you. And I'm thankful I've had the chance to meet you. You are the ones that have made this whole experience so amazing to me.

Living here has also had an impact on me. Like me-me. I feel this experience has changed me, but in a good way.  I've learned so much about myself here. I've learned to know myself better and to be more merciful with myself. I've learned it's ok if everything doesn't always go as planned and things can still work out well. I've learned that you don't have to be the best all the time - sometimes you don't even have to be good. I've learned to be more polite and used words ''thanks'' and ''sorry'' probably more than ever before. I've learned to be more open-minded and to respect and understand other people's thoughts more. I’ve learned that it is important to do things you actually enjoy and not just things you have to do. I've gained courage to do things on my own and to go to events and places I might not know anyone from. I've started to appreciate my loved ones even more than before and learned also the importance of showing them I care about them. I've learned that I can actually move to another country without my loved ones near me and actually survive it - and not only survive but enjoy it also.

 

 

And here's some pictures of the amazing people I've met here. Obviously, there are many people that are not included in these pics but only because there is not any pictures of us or they are just too ugly to be published. But you guys, also you that are not in the pics, you are awesome.

 

So, to go back to the initial questions, and what have I learned in Dublin and what will I miss in Dublin or in Ireland? To the first question, the answer is that I've learned so, so much. I've learned about myself, about other people and about places and cultures, respectively. Even though I've only been here for 3 months it doesn't feel like it. Time has gone so, so, soooo fast but still I feel like I've grown at least 3 years. This experience has given me so much and I've learned incredibly many new things and I feel I’ve got so much to bring back to Finland – besides knowing the meaning of word ‘craic’ and the drinking game I learned from the French people. I’ve got new points of view, so many great memories, and better understanding of different people and myself to bring when I go back.
But what will I miss from here? Well, I know I am going to miss Dublin - and not the least because Guinness and Bulmers are cheaper here than back at home. I'm going to miss this place because this has become my other home. I’ve felt here more quickly like being at home than anywhere I’ve lived before. I am going to miss the rush hour LUAS, crowded Grafton Street, Penneys, the park in Clonskelagh, the colorful doors, and pretty much all the places I’ve seen in Ireland. But most of all, I am going to miss the warmth and kindness I have encountered here. The woman in the Tesco on Fleet Street calling me ‘’love’’. People smiling when they make random eye contact. The happy and friendly atmosphere in pubs. The people I’ve met here who have become so very dear to me and from whom I've learned so very much. I know that when I will be in Finland, walking down the street with cold wind and rain hitting my face I will think that at times the weather was just as bad in Ireland. But still I enjoyed every second of it.

"When I die, Dublin will be written in my heart."

- James Joyce

Time travelling - once upon a time, not so long ago..

Tjänare! 

Edellistä kirjotuskerrasta on vierähtänyt taas muutama viikko, joten on ehkä ihan aiheellista katsoa, mitä oon tällä välin puuhaillut. Joten, tervetuloa aikamatkalle parin viikon takaisesta viikonlopusta tähän päivään.

Let the pictures speak once again!

Tähän väliin etukäteisvarotus: 

Eli, aloitetaanpa sieltä parin viikon takaa.

Mun porukat tuli tosiaan käymään viikonloppureissulla Dublinissa pari viikkoo sitten, ja käytiin tsekkaamassa paikallisia nähtävyyksiä. Kelit ei suosinut mitenkään ihan liialti (olin toki vaan koko syksyn hehkuttanu miten ihanat ilmat täällä on ollu, niin lämmintä, ei tuule ja aurinko paistaa - ja sitten sitä vettä tulee kaatamalla, on kylmä ja tuulee niin pirusti). Vein heidät siis lauantain ratoksi Henry Streetille, shoppailukadulle. Voitte kuvitella iskän riemun. Tässä kuva kuitenkin Henry Streetin jouluvaloista, jotka on aikas kivat :)

Ja jouluvalojen ihailu jatku Henry Streetillä sijaitsevassa ostoskeskusessa, jossa oli oikein pingviinien joulumaa kuvattuna, ja Grafton Streetillä, jossa oli noi kivat tähtikoristeet. Brace yourselves, Christmas is coming!

Ja sunnuntaina vanhempien ollessa Dublinissa mikäs sen parempaa kun suunnata yhteen Dublinin nähtävyyksistä, Guinness Storehouseen!

Tässä pyhää vettä, nimittäin Guinnessin tekovettä. Tuskin oikeesti, mut niin siellä väitettiin. Kuulemma kyseinen vesi tulee vuorilta. En tiedä mistä se tulee, mutta kyllä siitä aika hyvää kaljaa saa ilmiselvästi tehtyä. Tää vesiputouslampi toimi myös toivomuslähteenä: sinne jos ois menny kolikkoja kerään niin kyllä sieltä varmaan muutama euro ois irronnu.

Ja tässä vuorostaan Guinness-mainoksia. Alla hieman hämmentävä mainoskikka Guinnessilta...

...nimittäin The Whilsting Oyster. Siinä se vihelteli ihan nätisti.

"Woman without a man is like a fish without a bicycle."

 Guinness Storehousen ylimmän kerroksen baarista ei ollut mitkään ihan huonot näkymät. Tähän oli kyl aika hyvä päättää kierros siellä!

 Ja jouluvalojen ihastelu jatkui, nimittäin St.Stephen's Greenin ostoskeskuksessa ja tolla yhdellä kadulla, josta kuljen melkein joka päivä mutten ikinä muista sen nimee. Mut hienon näkönen sekin on joka tapauksessa.

 Porukoiden lähdettyä oon hengailun lomassa oon myös välillä käynyt koululla pyörähtämässä. Kyseisen otoksen aikaan olin kuolla väsyyn koska eka luento ysiltä, mutta toi auringonpaiste pelasti paljon :)

 Ja tässä minä jälleen opiskelunaamalla ja -tyylillä. Näytän tältä oikeesti tällä hetkellä n.90% ajasta. Tai en ihan: tässä mulla on sentään meikkiä.

Sen lisäks et hengaillu vanhempien kanssa, käyny ihastelemassa jouluvaloja ja välillä pyörähtäny koulussa, oon myös junaillut...

...enkä ihan mihin vaan, vaan Traleehen tämän tytsykän luo! Tää tais olla ainoo julkasukelponen kuva kyseiseltä illalta, muut oli...no, sanotaanko mielenkiintoisia.

Ja tässä jonkin Traleelaisen pubin seinämaalauksia, joita oli turistina tietty pakko kuvailla...

 ...samoin kuin näitä jouluvaloja ja tota katua. No mut, kattokaa nyt, onhan toi katu nyt vaan niiiin söpö! 

 Traleesta palattuani oon ehtinyt ihailla jouluvaloja niin Grafton Streetillä kun meidän läheisellä huoltoasemalla. Lisäks oon käynyt hermoja rauhottavilla kävelyillä mun lempparipaikassa, josta taas jälleen yks kuva tässä alla.

En tiedä oonko koskaan kävelly täällä mestassa ottamatta vähintään yhtä kuvaa. Mut tää on vaan niin ❤ 

  Tosiaan, pääasiallisesti aika täällä kuluu tällä hetkellä kouluhommien parissa - mä aina kuvittelin ennen ettei vaihdossa tarvi tehdä mitään koulun eteen mutta olin vähän väärässä, terkuin nyt tehny kuukauden päivät useemman tunnin päivässä esseitä ja vielä on neljä jäljellä ennen deadlineja, jotka on joulukuun 17. 

  Musta tuntuu jotenkin absurdilta, että mun vaihtoajasta on jäljellä oikeesti enää vähän päälle 20 päivää. Tässä on vierähtänyt melkein jo kolme kuukautta, vaikka voisin vannoa saapuneeni tänne vasta kolme viikkoo sitten. En oo varmaan koskaan ennen kokenut mitään näin hujauksessa ohimenevää ajanjaksoo. Oudointa on, että mä muistan jokasen viikon ja pystyn oikeesti identifioimaan jokasen viikonlopun - muistan mitä oon tehny millonkin, kenen kanssa ja missä. Siks tää varmaan tuntuukin niin lyhyeltä: niin pieneen aikaan on mahtunut niin paljon uusia paikkoja, ihmisiä ja tekemistä. Joka viikko on ollut jotain mitä odottaa. Joka päivä saa elää jotain, mitä tietää odottaneensa: täällä asumista. 

Omalla tavallaan olo on aika haikee kun ajattelen Suomeen palaamista. Vaikka onkin aivan ihanaa nähdä taas niitä itselle rakkaita ihmisiä, on haikeeta jättää tää paikka. Tästä on tullut mulle kuitenkin aika tärkee ja rakas kaupunki, ja oon oppinut täällä ihan uskomattomasti. Niistä myöhemmässä kirjoituksessa.

Mutta, nyt on vielä kolme viikkoo jäljellä, ja mä aion ottaa niistä kaiken irti - vaikka mulla onkin kouluhommia, nautin sit niistä maailman arkisimmista jutuista, kuten kävelyistä, kaupassa käynnistä ja LUAS-matkoista. Ja eiköhän tässä välillä tuu kotookin poistuttua, ainakin toivottavasti.

Pusuja Suomeen!

Verna

Cultural differences - real life Finnish Nightmares

Mä myönnän sen: syön välillä spagettia pelkän ketsupin kanssa. Kun näin tapahtuu, teen sen yleensä neljän ja kuuden välillä, joskus jopa vähän aiemmin. Sen jälkeen nakkaan suuhuni purkan ja pureskelen sen avulla hammaspeikot kauas pois. Kuulostaako ihan perussetiltä (okei, pelkkää spagettia ja ketsuppia lukuunottamatta)? Musta nimittäin kuulosti, kunnes tulin tänne. Ja sain osakseni kauhistelua mulle aivan tavallisista kellonajoista ja tavoista. Syyhän sille oli sangen yksinkertainen: ne aina yhtä jännät ja ah, niin ihanat kulttuurierot. Seuraavaksi siis vähän kulttuurieroista joita oon huomannut täällä eri maiden edustajien välillä.

Mun spagetinsyöminen ketsupin kanssa aiheutti italiaisessa kaverissani järkytyksen. Mutta se järkytys oli pientä siihen verrattuna, miten järkyttyneitä ilmeitä näin kun kerroin, että tavallisimmin (ainakin mun tuntemieni ihmisten keskuudessa) päivällinen syödään neljän ja kuuden välillä. Useissa muissa maissa – siis muissakin kuin pelkissä Etelä-Euroopan maissa – päivällisaika sijoittuu ilmeisesti johonkin seitsemän ja yhdeksän välille. Mun kämppikset kyselivät, miten me pärjätään sillä iltaan asti. Selitin heille, että vielä yleensä illalla ihmiset syövät jotain pientä, mutta pääruoka on tapana syödä useimmissa perheissä neljän ja kuuden välillä. Sain tän seurauksena vieläkin hämmentyneitä katseita ja toteamuksen ’’mä en ikinä vois syödä niin aikaisin’’. Saatoin tosin itse katsoa kaveriani lähes yhtä pyörein silmin, kun hän kertoi, että hänellä on tapana lounaan ja illallisen välissä yleensä syödä ehkä keksi teen kanssa.

On myös toinen ruokaan liittyvä ero, josta täytyy mainita. Oon jo aiemmin (täällä: http://chasingleprechauns.blogspot.ie/2015/10/foodie-goodie-groceries.html) ilmaissut hämmennykseni siitä, että kaupoissa ”snacks” hyllyltä voi löytää suklaapatukoita, sipsiä ja muita makeita ja suolaisia, ei-niin-terveellisiä herkkuja. Lisää hämmennystä mussa on herättänyt se, että melko monilla makeet ja suolaiset herkut kuuluu ihan arkiruokaan muissakin maissa.
Oltiin ekaa aamua meidän uudessa kämpässä, ja päätettiin toisen kämppikseni kanssa mennä läheiseen kauppaan hankkimaan aamupalatarpeita. Siellä pyöriessämme todettiin, että hei, varmaan kolmaskin meistä haluais jotain. Kysyttiin tältä kolmannelta viestillä, mitä hän haluaa. Leipää. Ostettiin sitten hänelle kyseistä tuotetta, ja tajuttiin, että varmaan siihen päällekin tarvitsisi jotain. Uutta viestiä kehiin. Tällä kertaa vastausta ei sitten kuulunutkaan, ja alettiin pohtia, mitä itse laitettaisiin. Kerroin, että Suomessa aika tavallisesti syödään leivän päällä voita, juustoa ja jotakin leikkelettä. Ranskalainen kämppikseni taas kertoi tottuneensa syömään Nutellaa tai jotain vastaavaa levitettä leipänsä päällä, mutta arveli hollantilaisten tapojen olevan lähempänä meidän kuin ranskalaisten tapoja. Väärin arvattu. Päästyämme kotiin ja iskettyämme juustopaketin hollantilaisen kämppikseni käteen hän totesi, että on tottunut syömään leivällään yleensä maapähkinävoita ja suklaalevitettä. Maapähkinävoin vielä jotenkin ymmärrän, mut suklaalevitettä? Päivittäin? Toki, onhan se hyvää, en mä sitä kiellä - itse vain lasken erityisesti suklaalevitteen herkuksi, jota voi syödä joskus, mutta ei kyllä joka päivä. Mä olisin varmaan sellainen sadan kilon keijukainen jos suklaalevitettä latoisin leipäni päälle. Mut ilmeisesti tämä tapa on yleisempi kun oon luullut. Siis suklaalevitteen käyttö, ei sadan kilon keijukaisuus. 

Okei, onhan se hyvää, se on myönnettävä.

Kuva täältä: http://www.quickmeme.com/meme/3ou1fe

Ruuasta puheenollen, täällä kuulee myös säännöllisesti kauhistelua hintatasosta kaupassa. Mulle hintataso on melko lailla normaali, jotkin jutut ovat täällä jopa halvempia kuin Suomessa, mutta monille kansallisuuksille on tuntunut tulevan järkytyksenä että esimerkiksi liha voi maksaa 4 euroa paketti ja viini ei olekaan 3 euroa (sitä kateuden määrää kun mun ranskalainen kämppis lähti käymään kotona ja laitto kuvan jossa viinin hintana näky 3,25€. Harkitsin hetken aikaa kamojen pakkaamista ja muuttoo patongin, viinin ja juustojen luvattuun maahan). Toki myös päinvastaisia kokemuksia on: juttelin just viikonloppuna yhden sveitsiläisen tytön kanssa, joka kertoi, että Sveitsissä hintataso kaupassa on melko samaa kuin täällä, mutta esimerkiksi baariin sisäänpääsy voi kustantaa jopa 25-30€. Eroja hintatasoissa eri maiden välillä tuntuu olevan oikeastaan kaikessa: mä oon saanut osakseni järkyttyneitä ilmeitä kertoessani Suomen vuokratasosta (joka on onneks sentään vähän matalampi kun Dublinissa, muuten oisin varmaan koditon) ja lentolippujen hinnoista Suomeen. Esimerkiksi kämppikseni sai tosiaan lennot eestaas kotikaupunkiinsa Ranskaan halvalla - muistaakseni hinta oli n.50 euroa tai alle. Oikeastaan Suomi tuntuu olevan ainoita maita, jonne lentäminen Dublinista on oikeasti hintavaa. Juttelin norjalaisen tytön kanssa, joka kertoi lentävänsä Osloon kotona käymään, ja hintaa matkalle kertyi muistaakseni taas n.50-60€. Ei mee nallekarkit, tai tässä tapauksessa lentojen hinnat, aina tasan. Toki vuokrien, ruuan ja muiden hintaerot ovat suhteessa kunkin maan keskipalkkaan ja lentojen kohdalla eron taitavat aiheuttaa halpalentoyhtiöt, mutta silti kyllä välillä mietin, että joskus olisi kiva jos meilläkin olis halpaa viiniä ja halpalentoyhtiöitä.

Tääkin herra, Joseph Ducreux, oli ranskalainen. Viini oli halpaa jo 1700-luvulla?

Kuva täältä: https://www.pinterest.com/pin/259942209713035239/

Kosketuskulttuuri on myös useissa maissa täysin erilainen kuin Suomessa. Ja se jos mikä saa välillä vaivaantuneeksi. Vaikka mä oon käynyt hei TYKin, Tampereen lukioista varmaan kontaktia ottavimman ja omia rajoja vähiten vaalivan – mun jos jonkun pitäis olla halailijatyyppi ja muiden kosketuksiin ja läheiseen kontaktiin tottunut ex-lukiolainen! Mutta kun ei se ihan oo toiminutkaan niin. Tässä pari esimerkkiä.
Juttelin kerran mun italiaisen kaverin kanssa. Istuttiin vierekkäisillä tuoleilla, naurettiin jollekkin jutulle ja yhtäkkiä italialainen kaverini koskettaa mun reittä. Siinä tuli vähän sellanen fiilis että wouwouwouuuuu way too close, vaikka hänelle se oli vaan täysin normaalia, interaktioon kuuluvaa koskettamista.
Myös ranskalaisten tapa tervehtiä aiheutti mussa varsinkin aluksi vähän ristiriitasia fiiliksiä. Tapasin siis mun kämppiksen kavereita toista kertaa, eli oltiin jo esitelty itsemme, ja heistä ensimmäisenä tietysti mua tervehtimään saapui poika – joka myös hämmentyi aivan totaalisesti, ja kysyi sitten, miten sen pitäis mua tervehtiä. Pikaisen aivojen raksutuksen jälkeen päätin, että voidaan vaikka kätellä, koska suomalaisena mulle halaaminenkin tuntu oudolta ajatukselta (olin ollut täällä siis alle viikon) – ja myöhemmin sain tietää, että ranskalaisille kättely, kun tunnetaan, on hieman epäkohteliasta ja todella formaali käyttäytymisen muoto. Shit. Ollaan vielä sen tyypin kanssa kyllä ihan väleissä, eli en ilmeisesti loukannut ainakaan liian pahasti. Ois vaan ollut ihan kiva tietää näistä jutuista ennen tollaseen tilanteeseen joutumista.
(Tässä varsin osuva Finnish Nightmaresin ruutu: http://finnishnightmares.blogspot.ie/2015/10/greetings.html) 

Onneks Halloweenia sentään juhlitaan joka paikassa about samalla tavalla.
Ei tarvinnu aiheuttaa ainakaan ihan niin paljoo hämmennystä kadulla.

Kuten arvata saattaa, myös Suomessa esiintyvät lämpötilat (erityisesti talvella) on herättäneet järkytystä. Kun kerroin ekaa kertaa, että Suomessa lämpötilat tippuvat kylmimmillään -30 asteeseen Tampereella, sain osakseni ihmetystä, miten olen vielä hengissä. Välillä joku sanoo, että täällä on kylmä, mulle nää ilmat tuntuu pääasiallisesti Suomen kesän kylmimmiltä päiviltä. Täällä on useimmiten lämpöö 14-16 astetta ja nyt vasta viime päivinä on alkanu tuulla. Myös suhde lumeen on erityisesti Irlannissa vähän erilainen kuin Suomessa. Jos täällä tippuu taivaalta sitä ihmeellistä, valkeaa ainetta, kaikki pysähtyy. Oikeasti. Koulut suljetaan eikä mikään liiku mihinkään. Näin oon ainakin kuullut. 

Tällainen olo mulla on välillä kuunnellessa jotain, joka sanoo täällä olevan kylmä.
Kuva täältä; http://www.findmemes.com/snow-memes-funny

Täytyy kyllä sanoa, että täällä on myös oppinut, miten hyvin Suomessa loppujen lopuksi on asiat. Tiedän, että on aikamoinen cliché vaihto-opiskelijalta sanoo niin, mutta täällä sen oikeastaan vasta tajuaa: pitää mennä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Täällä oon varmaan ollut ylpeämpi suomalaisuudestani kun koskaan aikaisemmin. Oon saanut useampaan otteeseen kuulla kehuja Suomesta – siitä, kuinka kaunis (uskokaa tai älkää, näin oon kuullut), hyvän koulutusjärjestelmän omaava ja hyvämaineinen oma kotimaani on. 

Liittyen koulutukseen yksi eroista, jotka täällä on säännöllisesti tullut keskusteluissa vastaan, on korkeakouluun sisäänpääsyssä. Useissa muissa maissa korkeakouluun pääsee oikeastaan kun vaan hakee, ja monissa maissa on myös yksityisiä oppilaitoksia. Kun selitin kämppiksilleni, että Suomessa on joitakin aloja, joita on hankala päästä lukemaan yliopistoon – näissä muun muassa laki, kauppatieteet, psykologia, lääketiede ja media-alan opinnot – mua katsottiin hyvin hämmentyneesti. Tän informaation jälkeen multa kysyttiin, että mitäs ihmiset sitten tekevät siinä välillä, kun eivät opiskele. Muissa maissa on siis melko tyypillistä, että yliopistoon mennään jo 18-vuotiaana. Esimerkiksi Ranskassa melkein kaikki hakijat pääsevät tietylle alalle sisään, mutta heitä karsitaan vuosien mittaan – jos he eivät menesty tarpeeksi hyvin koulussa, he tippuvat opinnoista pois. Eräs saksalainen kaverini taas kertoi, että ainakin heidän yliopistossaan psykologian opiskelijoista kaikki eivät pääse maisterivaiheeseen, vaan opiskelijoita karsitaan kandidaattivaiheen jälkeen pois.
Tää oli mulle aikamoinen hämmennys, koska mä en todellakaan ollut perehtynyt eri maiden koulutuskäytänteisiin. Musta olis kamalaa joutua karsituks esimerkiks toisena tai kolmantena vuonna – vaikka yliopistoon pääsy vaatikin monta eriväristä kuulakärkikynää (pääsykoekirja liittyen tilastomatikkaan näytti lähinnä sateenkaarelta kaiken sen alleviivauksen ja ympyröinnin ja laatikoinnin seurauksena), monta yksinäistä lukutuntia, pep-talkkien pitämistä itselleni ja myös kyyneleitä, ainakin mä oon saanut opinto-oikeuden maisterivaiheeseenkin jo nyt ja tiedän valmistuvani joskus oikeasti laillistetuksi psykologiksi (ellei kymmenen vuoden raja tuu vastaan).
Lisäks oikeastaan kaikissa maissa (kai?), joiden kansalaisten kanssa olen jutellut, opiskelu korkeakoulussa maksaa. Siksi täällä onkin saanut olla aika ylpeä siitä, että meillä korkeakoulutus on maksutonta. Tämä onkin herättänyt monissa melkeinpä yhtä suurta hämmennystä kuin tieto siitä, että me saadaan opintotukea. Kun koittaa selittää, miten se ei riitä monilla pääkaupunkiseudulla edes vuokraan, tulee oikeastaan vähän tyhmä olo - muun maalaisille tuntuu välillä olevan täysin käsittämätöntä, että me saadaan valtiolta rahaa opiskellessa. Siinä tajuaa, miten onnekas oikeastaan sit lopulta on.

Pakko vielä mainita, että Suomessa kodittomien määrä on ainakin silmämääräisesti vähäisempi kuin täällä. Täällä on siis ihan tavallisen näkösiä, kolmi-nelikymppisiäkin ihmisiä asunnottomina, kerjäämässä rahaa kadulla ja nukkumassa muun muassa Grafton Streetilla. Vaikka Suomen sosiaaliturvajärjestelmää siis välillä parjataankin, meillä on oikeesti asiat ihan kohtuu hyvin.

Näitä kulttuurieroja vois pohtia vaikka loputtomiin, ja tässä oli vaan osa omistakin kokemuksista. Joka maassa on varmasti omat hyvät ja huonot puolensa ja tapoja vähintään yhtä monta kun kansalaisia. Esimerkiks ranskalaiset kertoivat, että jopa kyseisen maan sisällä poskipusujen aloituspuoli vaihtelee. Kuulemma tää voi johtaa välillä vähän kiusallisiin tilanteisiin, kun eri paikoista kotoisin olevat tyypit suuntaa päänsä ja huulensa samalle puolelle – ja päätyy melkein suutelemaan. Joten, ei kannata yleistää. Paitsi välillä. Ihan vähäsen vaan.

Joulu(valot) saapuu ♥

Terkkuja kotiin! 

xoxo, Verna

PS. ollaan yli puolivälin! Hullua, vastahan mä tulin tänne.
PPS. bongasin täältä jo ekan joulukuusen. Joulu tulee!

Ystävä, sua tarvitaan.

Tähän väliin vähän vähemmän Irlantilaistyylinen tervehdys, nimittäin Holà!

Täällä mä oon päätynyt miettimään melko paljon erilaisia asioita erityisesti lenkkeillessä ja matkustaessa ratikalla, ja yhdeksi keskeisimmistä teemoista mun pohdinnoissani on muodostunut ystävät ja ystävyys. Tuntuu, että täällä ollessa kavereiden ja ystävien merkitys niin täällä kun kotimaassakin korostuu. Omalla kohdallani ainakin yhtenä syynä on, että ulkomaille ja uuteen ympäristöön muutto on stressaavaa – on niin paljon opittavaa, ymmärrettävää ja totuttavaa, ja silloin kaverit luo turvallisuuden tunnetta: on ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja joihin voi tarpeen tullen turvata.

Vaihdettiin tässä yks päivä toisen kämppiksen kanssa pari sanaa aihetta sivuten kun kokkailtiin. Todettiin molemmat, että jos täällä on koko päivän kotona ilman oikeesti hyvää syytä (esimerkiks kamalaa darraa), tulee jotenkin tyhmä ja yksinäinen olo, kun taas kotimaissamme kotipäivän viettäminen ei sinänsä aiheuta mitään erikoisia tunnetiloja. Pohdittiin, että täällä ehkä haluaa viettää aikaa kavereiden kanssa, joita täältä on saanut, tavallaan ”varmistuakseen” niiden olemassaolosta - ja onhan täällä aika paljon kivempaa kokee asioita muiden ihmisten kanssa kun yksin. Lisäks kavereiden tapaaminen täällä kuuluu ehkä enemmän siihen ajatukseen/kuvitelmaan, että vaihtarin elämä on vaan rentoo kavereiden kanssa hengailua, uusiin ihmisiin tutustumista ja juhlimista. Nyt tosin pikkuhiljaa ajatus koulun olemassaolosta ja niistä 50-60 sivusta esseitä alkaa vähän puskee päälle. Onneks on Fazerin sinistä laatikossa.

Miettiessäni näitä juttuja mun päähän iski kuitenkin yks kysymys: en kai mä pidä kavereitani Suomessa itsestäänselvyytenä? Kotimaan arjessa on ehkä välillä vähän liiankin helppo rutinoitua ja toistaa joka päivä samaa kaavaa; käydä koulua, mennä harrastuksiin, ja sitten suunnata kohti kotia – kavereiden näkeminen on juttu, jota ei ainakaan itse välttämättä tule tehtyä joka päivä. Toki siihen on useita syitä: esimerkiksi aikataulujen yhteensovittaminen voi olla vaikeaa ja tapaamiset pitää sopia usein (etenkin isommalla porukalla) etukäteen. Mutta, lainatakseni viime kesän työkaveriani: ”If there’s will, there’s a way”.

Mulla on kaksi tärkeää asiaa, jotka mun on välillä hankala muistaa. Nimittäin se, että läheisimpien ihmissuhteiden muodostaminen vie usein melko kauan, jopa vuosia. Lisäksi niitä ihmisiä, joiden kanssa tällainen suhde muodostuu, ei löydy ihan joka kulmalta – jos mietin, monestako elämäni aikana tapaamastani ihmisestä on muodostunut mulle oikeasti läheinen, jäisi luku prosentuaalisesti varmaankin melko pieneksi. Itse saatan välillä alkaa stressata ja murehtia, jos en oo saanut hyviä, läheisiä kavereita suhtkoht nopeasti uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen – mitä jos jäänkin kokonaan yksin? Täällä oon kuitenkin oppinut kyseisestä pelosta edes osittain pois, yei me!  Oon saanut myös jo nyt tavata täällä ihania ihmisiä, joista on tullut mulle tärkeitä, joiden kanssa voin jutella asioista ja joiden kanssa toivon olevani yhteyksissä vielä paljon tän jälkeenkin. Uskon myös tapaavani vielä lisää upeita tyyppejä – onhan tässä vielä noin puolet reissusta edessä!

Here's a picture with few of the incredible people I've met here (and Iida, who is also amazing but her I've met before)
Apparently my roommates are the only ones I take pictures with here :D

Vaikka mulla on täälläkin aivan ihania persoonia ympärillä, välillä kuitenkin iskee koti-ikävä – ja erityisesti ikävä ihmisiä siellä Suomessa. Mä kerron aika harvoin läheisilleni selkokielellä, miten paljon heistä välitän. Siinä mulla on vielä runsaasti petrattavaa, koska niillä ihmisillä jos joillain ois oikeus kuulla vaikka joka päivä, miten rakkaita ja ihania he ovat. 

Tässä joitakin (muttei läheskään kaikkia!) niistä mahti-ihmisistä joihin oon elämäni aikana saanu tutustua ja joista on tullut mulle tärkeitä. 

Mulla on ollut onni tavata ylipäätään elämäni aikana aivan upeita tyyppejä, ja näistä tyypeistä osasta on tullut mulle täysin korvaamattomia. Sellasia ihmisiä, joiden kanssa voin nauraa yhdessä tyhmille yhteisille läpille ja jutuille, joita ollaan tehty. Niitä, joiden nähden voin itkee (vaikka aika harvoin sitä taitaa tapahtua) tai joiden kanssa voin nauraa niin kauan, että itkettää. Niitä, joiden kanssa ollessa voin sanoo asioita ilman, että täytyy miettiä turhia. Niitä, joille ekana soitan, kun jotain merkittävää tapahtuu. Niitä, joiden kanssa voidaan olla pitkiä aikoja näkemättä ja kun nähdään taas, tuntuu kuin ois kulunut vaan muutamia päiviä. Niitä, joiden tiedän tukevan, vaikka mitä tulis eteen, ja joiden tiedän kuuntelevan, kun sitä tarvitsen. Niitä, joiden kanssa tehtyjä asioita muistelen hymyillen vielä kiikkustuolissakin. Te olette täysin uniikkeja, tajuttoman upeita ihmisiä ja mulle aivan mielettömän tärkeitä. Kiitos, että ootte olemassa. Te ootte mun heimo.

Treattien täytteistä Halloweenia!

pusuja,
Verna

Tourist attractions in pictures - so many places, so little time

Heipparallaa!

 Melkonen tapahtumien viikko takana, tässä on nyt tullut käytyä useammassakin näkemisen arvoisessa paikassa 7 päivän sisällä: kohteisiin on kuulunut mm. Cliffs of Moher (siis ne kuuluisat kalliot, missä sijaitsee myös yhdessä Harry Potter -leffassa käytetyistä luolista), Galway, Book of Kells, Botanic Gardens, Giant's Causeway, Carrick-a-Rede (jossa on vastaavasti filmattu Game of Thronesin joitakin kohtauksia), Dunluce Castle ja muita, ei-turistikohteina-markkinoituja paikkoja. Koska kuva kertoo enemmän kun tuhat sanaa, annan (puheen)vuoron jälleen kuville ja kuvateksteille. 

                       

Matkalla Cliffs of Mohereille pysähdyimme kahdessa paikassa, joista toinen oli tämä 1500-luvulla rakennettu linna..

...ja toinen tämä 5000 vuotta vanha hauta (joka on täten vanhempi kuin pyramidit). So old, much wow.

Kuuluisat Cliffs of Moherit. Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuvassa on käytetty kuvassa näkyvän, lähimmän kallion kyljessä sijaitsevaa luolaa.

Pienempi versio Cliffs of Mohereista. Pudotusta "vain" 30 metriä.

♥

Cliffs of Mohereiden jälkeen oli hyvä suunnata syömään Galwayssa. Ja tässä meikä tekemässä juurikin niin. Reissun suurin nähtävyys.

Tää dude oli rautaa. Soitti joku 5h putkeen ja jatko vielä meidän lähdön jälkeenkin.

Galwayn ostoskatu. Paljon ravintoloita, pubeja ja, yllätys yllätys, kauppoja.

Ja täs mä Disney-kaupassa. Ilmeestä jo näkee, että yks Dublinin must see -jutuista. Kolme kerrosta pelkkää Disneyta = täyttä timanttia.

Mun uudet lempikukat löyty Dublinista, tarkemmin sanottuna Botanic Gardenin kasvihuoneesta. Dem colours.

Kasvihuoneessa oli myös tällänen kiva maja kaikkien trooppisten kasvien keskellä. 

Book of Kells ja taiteellinen tikaskuva.

Pakollinen Book of Kellsin long room -kuva. Vinkkinä: Trinityn opiskelijakortilla Book of Kellsiin pääsee ilmaiseksi sisään, ja mukanaan saa tuoda vieraan/vieraita, joille myöskin sisäänpääsy on ilmainen. Kukaan ei tosin tunnu tietävän sallittujen vieraiden lukumäärää.

Hop on Hop off -tourilla käytiin mm. ihailemassa tätä Dublinin ylpeyttä: Guinness-storehousea.

Dublinin vanhin pubi. Ainakin perjantai-iltana paikassa oli melko täyttä, joten luultavasti pysyykin Dublinin vanhimpana toimivana pubina vielä hyvän aikaa.

Glasnevin cemetery, ensimmäinen katolilaisten hautausmaa Dublinissa.

Suihkulähde St. Stephens Greenin puistossa. Aleksi nimesi tän kepakkosuihkulähteeksi.

Varmaan arvaatte, missä seuraavat kuvat on otettu.

Näkymät linnasta oli ihan semi ok.

Audio guide Giant's Causewaylla. He just wouldn't stop talking.

 

Lehmuleita :):):) näitä oli joka paikassa Pohjois-Irlannissa, samoin kuin lampaita.

Carrick-a-Reden köysisilta. Matkaa kertyi ehkä 5 metriä, mutta sillan ylittäminen silti jännitti.

Tähän loppuun pieni oivallus, jonka oon saanut täällä. Vaikka tuntuu, että tässä paljon onkin nyt tullut käytyä erilaisissa näkemisen arvoisissa paikoissa, totuus on, etten ole nähnyt läheskään kaikkia nähtävyyksiä Irlannissa. Ja oon nyt alkanut tajuamaan, että se on ihan ok: ei kaikkea tarvitsekaan nähdä yhden reissun aikana. On toki hienoa nähdä uusia, upeita, luonnon muokkaamia maisemia ja kokea paljon uusia asioita, mutta jo täällä asuminen on itsessään aikamoinen kokemus ja 

arkipäiväiset paikat voivat olla niitä kauneimpia ja mieleenpainuvimpia. Esimerkiksi itselleni merkityksellisimpiä paikkoja ovat olleet ne, joita ei mainosteta turistinähtävyyksinä - kuten esimerkiksi tuo St. Stephen's Greenin puisto, Charlemontissa sijaitseva joki ja sen ympäristö, sekä puisto, joka on tässä meidän kodin lähettyvillä. (Ja täytyyhän se myöntää, myös Disney-kauppa.) Ne arkipäiväiset nähtävyydet ja paikat, joihin helposti turtuu ja joiden olemassaoloa alkaa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Täällä olen ymmärtänyt, että niitä paikkoja kannattaa vaalia ja nauttia niistä. Samoin kuin niistä elämän pienistä hetkistä, jolloin tuntuu, että kaikki on just nyt tosi jees. Koska ne hetket ja paikat on loppuviimeksi niitä, jotka auttaa jaksamaan arjen läpi.

Puss och kram,

Verna.