Ystävä, sua tarvitaan.

Tähän väliin vähän vähemmän Irlantilaistyylinen tervehdys, nimittäin Holà!

Täällä mä oon päätynyt miettimään melko paljon erilaisia asioita erityisesti lenkkeillessä ja matkustaessa ratikalla, ja yhdeksi keskeisimmistä teemoista mun pohdinnoissani on muodostunut ystävät ja ystävyys. Tuntuu, että täällä ollessa kavereiden ja ystävien merkitys niin täällä kun kotimaassakin korostuu. Omalla kohdallani ainakin yhtenä syynä on, että ulkomaille ja uuteen ympäristöön muutto on stressaavaa – on niin paljon opittavaa, ymmärrettävää ja totuttavaa, ja silloin kaverit luo turvallisuuden tunnetta: on ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja joihin voi tarpeen tullen turvata.

Vaihdettiin tässä yks päivä toisen kämppiksen kanssa pari sanaa aihetta sivuten kun kokkailtiin. Todettiin molemmat, että jos täällä on koko päivän kotona ilman oikeesti hyvää syytä (esimerkiks kamalaa darraa), tulee jotenkin tyhmä ja yksinäinen olo, kun taas kotimaissamme kotipäivän viettäminen ei sinänsä aiheuta mitään erikoisia tunnetiloja. Pohdittiin, että täällä ehkä haluaa viettää aikaa kavereiden kanssa, joita täältä on saanut, tavallaan ”varmistuakseen” niiden olemassaolosta - ja onhan täällä aika paljon kivempaa kokee asioita muiden ihmisten kanssa kun yksin. Lisäks kavereiden tapaaminen täällä kuuluu ehkä enemmän siihen ajatukseen/kuvitelmaan, että vaihtarin elämä on vaan rentoo kavereiden kanssa hengailua, uusiin ihmisiin tutustumista ja juhlimista. Nyt tosin pikkuhiljaa ajatus koulun olemassaolosta ja niistä 50-60 sivusta esseitä alkaa vähän puskee päälle. Onneks on Fazerin sinistä laatikossa.

Miettiessäni näitä juttuja mun päähän iski kuitenkin yks kysymys: en kai mä pidä kavereitani Suomessa itsestäänselvyytenä? Kotimaan arjessa on ehkä välillä vähän liiankin helppo rutinoitua ja toistaa joka päivä samaa kaavaa; käydä koulua, mennä harrastuksiin, ja sitten suunnata kohti kotia – kavereiden näkeminen on juttu, jota ei ainakaan itse välttämättä tule tehtyä joka päivä. Toki siihen on useita syitä: esimerkiksi aikataulujen yhteensovittaminen voi olla vaikeaa ja tapaamiset pitää sopia usein (etenkin isommalla porukalla) etukäteen. Mutta, lainatakseni viime kesän työkaveriani: ”If there’s will, there’s a way”.

Mulla on kaksi tärkeää asiaa, jotka mun on välillä hankala muistaa. Nimittäin se, että läheisimpien ihmissuhteiden muodostaminen vie usein melko kauan, jopa vuosia. Lisäksi niitä ihmisiä, joiden kanssa tällainen suhde muodostuu, ei löydy ihan joka kulmalta – jos mietin, monestako elämäni aikana tapaamastani ihmisestä on muodostunut mulle oikeasti läheinen, jäisi luku prosentuaalisesti varmaankin melko pieneksi. Itse saatan välillä alkaa stressata ja murehtia, jos en oo saanut hyviä, läheisiä kavereita suhtkoht nopeasti uuteen paikkaan muuttamisen jälkeen – mitä jos jäänkin kokonaan yksin? Täällä oon kuitenkin oppinut kyseisestä pelosta edes osittain pois, yei me!  Oon saanut myös jo nyt tavata täällä ihania ihmisiä, joista on tullut mulle tärkeitä, joiden kanssa voin jutella asioista ja joiden kanssa toivon olevani yhteyksissä vielä paljon tän jälkeenkin. Uskon myös tapaavani vielä lisää upeita tyyppejä – onhan tässä vielä noin puolet reissusta edessä!

Here's a picture with few of the incredible people I've met here (and Iida, who is also amazing but her I've met before)
Apparently my roommates are the only ones I take pictures with here :D

Vaikka mulla on täälläkin aivan ihania persoonia ympärillä, välillä kuitenkin iskee koti-ikävä – ja erityisesti ikävä ihmisiä siellä Suomessa. Mä kerron aika harvoin läheisilleni selkokielellä, miten paljon heistä välitän. Siinä mulla on vielä runsaasti petrattavaa, koska niillä ihmisillä jos joillain ois oikeus kuulla vaikka joka päivä, miten rakkaita ja ihania he ovat. 

Tässä joitakin (muttei läheskään kaikkia!) niistä mahti-ihmisistä joihin oon elämäni aikana saanu tutustua ja joista on tullut mulle tärkeitä. 

Mulla on ollut onni tavata ylipäätään elämäni aikana aivan upeita tyyppejä, ja näistä tyypeistä osasta on tullut mulle täysin korvaamattomia. Sellasia ihmisiä, joiden kanssa voin nauraa yhdessä tyhmille yhteisille läpille ja jutuille, joita ollaan tehty. Niitä, joiden nähden voin itkee (vaikka aika harvoin sitä taitaa tapahtua) tai joiden kanssa voin nauraa niin kauan, että itkettää. Niitä, joiden kanssa ollessa voin sanoo asioita ilman, että täytyy miettiä turhia. Niitä, joille ekana soitan, kun jotain merkittävää tapahtuu. Niitä, joiden kanssa voidaan olla pitkiä aikoja näkemättä ja kun nähdään taas, tuntuu kuin ois kulunut vaan muutamia päiviä. Niitä, joiden tiedän tukevan, vaikka mitä tulis eteen, ja joiden tiedän kuuntelevan, kun sitä tarvitsen. Niitä, joiden kanssa tehtyjä asioita muistelen hymyillen vielä kiikkustuolissakin. Te olette täysin uniikkeja, tajuttoman upeita ihmisiä ja mulle aivan mielettömän tärkeitä. Kiitos, että ootte olemassa. Te ootte mun heimo.

Treattien täytteistä Halloweenia!

pusuja,
Verna